Vahinko ei tule kello kaulassa ja siksi urheilutapaturma ei osu koskaan sopivaan ajankohtaan.

Vahingon sattuessa urheilijalla ja koko tiimillä on vuorenrinne valloitettavana ja monia valintoja tehtävänä. Miten urheilijaa tuetaan tässä kuntoutumisprosessissa, joka on aina vaikea paikka henkiselle jaksamiselle ja motivaatiolle?

Kenen kanssa lähdetään kuntoutus reissuun, jotta tiimi olisi vahva matkalla? Yksin urheilijaa ei tälle matkalle voi lähettää. On upeaa, että nykyisin seuroissa on löydetty tiimin jäseniksi yhteistyökumppaneita. Lääkäreiden, fysioterapeuttien ja  psykologien ammattitaito on osa kilpaurheilijan tiimiä. On tärkeää, että yhteistyökumppani on aidosti kiinnostunut seuran toiminnasta, tuntee valmentajan , ymmärtää lajin vaatimukset ja kiemurat.  Parhaimmillaan seuran kaikki yhteistyötahot tuntevat toisensa ja tietävät kaikkien tavan toimia.  Mennään siis yhdessä vuoren rinnettä ylös ja uskotaan huipun saavuttamiseen.

Milloin lähdetään? Antaako vamma myöten vielä kisata seuraavat tärkeät kisat, vai onko parempi jättää kausi kesken ja suunnata katse vuoren valoisalle huipulle tavoitteena tuleva hyvä kausi. Tämän kysymyksen ääressä ollaan usein silloin, kun vamma ei pysäytä treeniä aivan täysin. Pohditaan ensin, kuinka kauan kuntoutuminen kestää. Jos mennään kausi loppuun linkaten ja konkaten, saadaanko urheilijaa tyydyttävää tulosta aikaan. Jos ei ole kyseessä kauden tärkein kisa, niin monesti on viisaampaa aloittaa kuntoutumisprosessi heti, saadaan paranemiselle aikaa ja palataan sitten takaisin vielä vahvempana kuin oltiin ennen vammaa. Hyvin ymmärrettävästi, joskus valitaan toisin. Esimerkiksi jos ensimmäiset EM-kisat odottavat ja vamma ei vaadi heti operointia ja on arvioitu, että levon voi aloittaa EM-kisan jälkeen. Tässä valinnassa on riskejä, mutta hyvällä tiimityöllä ja tukitoimenpiteillä voimme auttaa urheilijaa onnistumaan. Muistettava on kuitenkin, että kuntoutusta ei voi siirtää kerta kerran perää, mikäli halutaan, että urheilijalla on  tulevaisuudessakin ehjiä kisakausia ja tervettä liikunnan täyteistä elämää.

Seuraavaan kysymykseen törmään täällä fysiovastaanotolla viikoittain. Onko viisasta istua kentän laidalla ja katsella muiden treenaavan, vai olisiko viisaampaa käyttää aika lepoon ja omaan kuntotumisprosessiin? Jos olen aivan rehellinen, niin itse en kannatta salin tai kentän laidalla istumista. Kuka meistä menee töihin sairaslomalla seurailemaan, mitä muut työntekijät tekevät, jotta voi palata töihin? Tätä istumista perustellaan usein sillä, että katsomalla oppiin ja ei jää sitten jälkeen, kun tietää mitä on tehty. Ymmärrän tämän silloin, jos on joku vieraileva valmentaja paikalla. Tällöin on varmasti avartavaa käydä seuraamassa treenejä ja saa itselleen korvan taakse ideoita omaan treeniin. Toisaalta joskus on virkistävää käydä moikkaamassa treenikavereita.

Luotan  urheilijan olevan lahjakas oppimaan sekä fiksu ja luotan, että hän pääsee oman lajin saloihin kiinni, vaikka ei kuluta 15 tuntia viikossa aikaa istumiseen salin reunalla. Esimerkiksi istuminen salin lattialla alaselkä pyöreänä useita tunteja kerralla sen lisäksi, että on jo istuttu 6-8 tuntia koulussa tai töissä, on selän hyvinvoinnille myrkkyä. Tällä saadaan helposti ja vaivatta selkäkipuja muiden olemassa olevien oireiden rinnalle – puhumattakaan tilanteesta, jossa on jo selkävamma esim. selän rasitusosteopatia . Lisäksi istuminen yksin, sivusta treenejä katsellen, lisää usein urheilijan tuskaa ja epävarmuutta sekä riittämättömyyden tunnetta omasta tilanteesta. Istumisaika kanttaisi käyttää aktiivisesti oman kuntoutusohjelman läpikäymiseen ja muuhun korvaavaan harjoitteluun.

Tärkeintä näissä vammatilanteissa on pysähtyä, keskustella urheilijan kanssa ja sopia yhdessä kuinka toimitaan. Annetaan lupa ottaa aikaa kuntoutukselle ja pidetään terveyttä tärkeänä asiana. Muistetaan, että yhtä oikeaa tapaa ei ole toimia. Ei kannata siis tehdä periaateratkaisuja, joissa päätetään, että meillä aina kaikki tekee vammatilanteessa niin tai näin. Kiivetään vuorenrinnettä yhdessä, tiiminä ja otetaan koppi, jos kaveri putoaa.

Pasi